Koska viimeksi sanoit sen kauniisti?

Nina Alivirta

Olen ollut viestinnän työtehtävissä nyt 26 vuotta. Koko tämän ajan olen tehnyt niin kotimaan kuin kansainvälisissä projekteissa työtä inhimillisen kommunikaation ydinalueilla; sanomisen, kertomisen ja kirjoittamisen tehtävissä. Päämääränä se, että vastaanottaja huomaa, noteeraa ja lukee viestin – ja parhaassa tapauksessa vakuuttuu siitä niin, että lopputuloksena syntyy esimerkiksi uutinen, uusi asiakassuhde tai jäsenyys.

Toki asia itsessään ratkaisee lopputuloksen; ei uutisia, jäsenyyksiä tai asiakkuuksia pelkän viestintätaidon tuloksena synnytetä. Toisaalta hyväkin aihe on mahdollista haudata ikuiseen unholaan, jos esimerkiksi siitä kertova teksti ei palvele sitä. Aihetta ei osata kuvata osana muuttuvaa maailmaa tai sen merkitystä avata esimerkiksi viestivän tahon näkökulmia laajemmin. Pahimmassa tapauksessa viesti on niin epäselvä, että koko aihe jää mysteeriksi.

Vakuuttuminen – vai vaikuttuminen?

Viestinnän tekijät ovat olleet ja ovat edelleen paljolti vakuuttamisen ja vaikuttamisen tehtävissä. Niin tekstillä kuin puheillakin halutaan yleisön huomio jollekin valitulle aiheelle ja lopuksi tietenkin mieluummin sille myötämieliseksi kuin päin vastoin.

Mutta mitä todella on vaikuttava viestintä? Viestinnässä päästään usein vakuuttavuuteen – vaikuttaminen on harvinaisempaa. Joku voi vaikuttua esimerkiksi upeasta grafiikasta, mutta onko se vielä vaikuttavaa viestintää?

Minusta vaikuttaminen johtaa vaikuttumiseen ja siinä tehtävässä esimerkiksi taiteen tapa kuvata maailmaa voi olla oikea tie. Samaan kuvaan tai musiikkikappaleeseen voi saada syitä ja seurauksia huomattavasti oivalluttavammassa paketissa kuin raportissa tai asiantuntijablogissa. Vaikuttava viestintä synnyttää kipinän.

Tavoitteena hyvä tunne

Mutta millainen viestintä synnyttää sellaisen hyvän jäljen, että voidaan puhua vaikuttumisesta? Sellaisen, joka lämmittää vielä pitkään ja muistuu mieleen vuosienkin päästä.

Olen tehnyt laulutöitä pidempään kuin viestintätöitä ja kirjoittanut niin lyriikkaa kuin runojakin yli puolet elämästäni. Lauluntekstillä haetaan yhteyttä kuulijaan ja informointia syvällisempää tarkoittavuutta. Kerrotaan asia tai tarina omista syvistä kerroksista käsin ja tavoitellaan myös kuulijoiden syvempiä kerroksia. Ei ohikiitävää ihastumista vaan tunnetta siitä, että tämä viesti on juuri minulle tarkoitettu sanoma. Hyvä laulunteksti laulettuna parhaimmillaan kiinnittää esittäjän ja kuulijan yhteen samaan hetkeen. Mutta: miksi? Siksi, että siinä puhutellaan ihmistä kokonaisena – siis myös tunteiden kautta. Miten? Sanomalla se asia, mikä se ikinä onkaan, kauniisti.

Olen ihmetellyt usein, miksi kirjoittamisen eri lajeja pidetään visusti erillään: tämä on asiateksti, tuo taas on luovaa kirjoittamista. Tunne esimerkiksi ei oikein edelleenkään istu asiakirjoittamisen skaalaan, ellei puhuta närkästymisestä, vihapuheesta tai someraivosta. Hyvä tunne tai sen tavoittelu on hömppää.

Punnittuja sanoja ilman someyleisöä

Kauan sitten kirjoitettiin kirjeitä. Viestejä yhdeltä ihmiseltä toiselle ilman somereaktioita. Kirjoitin itsekin niitä lapsena ja nuorena ja vielä aikuisiälläkin olen saanut muutaman. Mikään sähköinen viesti ei ole kokemuksena yhtä vaikuttava kuin kirje. Kirje, missä joku on nähnyt vaivaa kirjoittaakseen vain yksi vastaanottaja mielessään ajatuksia paperille ja vienyt ne postiin. Missä sanat ovat punnittuja, koska niitä ei voi deletoida sekunnissa ja muutenkin koko hitaassa ja työläähkössä operaatiossa on kyse halusta tavoittaa toinen, yksi – ei saada reaktioita itse, mielellään kymmeniltä kerrallaan.

Kirjeen kirjoittaja ei esiinny julkisesti vaan tavoittaa kahden kesken, ja siinä kohtaamisessa kaunis ilmaisu on lujaa rautaa. Vahvistetaan sidettä, luodaan yhteisymmärrystä, rakennetaan siltaa. Sitä sellaista vanhanaikaista kulkuväylää, jota pitkin päästään isojenkin vesien yli.

Tuskin muistamme sanontaakaan enää, kun roihuamme oman henkilökohtaisen ”vaikuttamisemme” areenoilla täynnä tarmoa uusien seuraajien haalimiseen. Algoritmi arvottaa kielteisiä tunteita, joten kuin automaattisesti keskitymme kielteiseen, kohuun ja kauhuun.

Toisin sanoen olemme luomassa itsellemme ja toisillemme maailmaa, mitä uhat ja pelko sävyttävät mahdollisuuksia enemmän. Emme rakenna siltaa, emme vahvista keskinäisiä siteitä, emme luo yhteisymmärrystä.

Pidä lukijaa hyvänä

Kirjeessä, kuten lauluntekstissä ja runossakin, on tarkoitus sanoa asia kauniisti, koska kuulijaa tai lukijaa halutaan pitää hyvänä. Olen huolissani, että tämä tahto, kyky ja taito jää someraivon aikakautena vain taiteen tehtäväksi. Kun taide yhä useammin löytyy marginaalista, koko asia on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Emme enää osaa kohdata toisiamme kauniisti – vaan vain vastakkainasetteluiden kautta.

Minulla on se harvinainen onni, että olen tullut usein kauniisti kohdatuksi ja puhutelluksi. Tiedän, miltä se tuntuu ja se tuntuu hyvältä, voimaa antavalta. Siksi tiedän, että kipeimmin tarvitsemme vaikuttajia ja johtajia, jotka osaavat ja lisäksi haluavat puhua kauniisti.

Vesa Koskimaa tviittasi äskettäin osuvasti: ”Miten erottua Twitterissä? Olemalla ystävällinen, sillä saralla on vähän kilpailua.”

Keskustelu- ja vuorovaikutuskulttuurimme vakioastus on riita. Siinäpä pohtimista.