Blokkaus yleistyy somessa, kun rakentavasta vuoropuhelusta halutaan säilyttää edes unelma

Nina Alivirta

Some-keskustelusta jää lähes jokaisen käyntikerran jälkeen outo maku suuhun. Keskustelusta ei edes oikein voi puhua, kun lyhyiksi pakotetut lausahdukset (diplomaattisesti voimme puhua ”tiivistämisestä”) sinkoilevat Twitterissä. Joskus lyhyeen tilaan on saatu sanotun sävyä, vaikka sitten kökösti emojin avulla, mutta kovin usein lyhyttä tilaa käytetään ehdottomasti ei-suositeltaviin elementteihin keskustelussa. Kuten vaikkapa oletuksiin.

Kyllä: on poikkeuksia. Monet käyttävät tilan viisaasti hyvän käytöksen ilmentämiseen, joskus jopa kulmien pyöristämiseen saakka. Silti liian usein saa todistaa yleisen mielipiteen idun muodostuvan salamannopeasti, kun somemato käy ”ilman sarvia ja hampaita” esitetyn heiton tai oletuksen koukkuun.

Somessa, erityisesti Twitterissä, on tärkeää esiintyä fiksuna. Siksi kysymyksiä on joskus hankala esittää. Kysymys onkin sutkia korvata oletuksella. Vaikka tviittaaja esittää sen kuinkakin mutuarviona ja muina henkilöinä, se asettaa kuin huomaamatta niin tai näin -asetelman ja vedenjakaja kulloisenkin asian ympärillä alkaa erottua.

En laita esimerkkejä, koska en halua toraa yksittäisistä kysymyksistä ja lisäksi uskon, että aivomme voivat välillä levätä luetteloista. Uskon, että jokainen lukija tunnistaa tämän saman kokemuksen jollakin tasolla.

Kysymys > oletus > mielipide > fakta

Pelkistäen some-keskustelua voisi kutsua teesiviljelyksi, jonka kaava etenee hurjimmillaan näin: kysymys > oletus > mielipide > fakta. Kysymys, joka jätetään kysymättä siirtymällä suoraan seuraavaan eli oletukseen, joka esitetään näin taitaa olla -tyyliin, mikä alkaa kerätä näin tosiaankin taitaa olla -kommentteja ja sitten onkin jo yleisen mielipiteen itu aluillaan.

Tästä on lyhyt matka vahvasti faktalta tuoksuvaan yhteiseen kokemukseen, missä asiat ovat enemmän näin kuin noin ja se, joka on kannalla noin, voi mieluiten olla hiljaa tai ehkä häntä voi sivaltaa röyhkeällä uudella olettamuksella, nyt jo henkilöön menevällä tasolla. Pian jo näemme lehtijutun aiheesta rintaliivien puuttumisen yhteiskunnalliset vaikutukset.

Pähkähulluimmillaan keskustelu on raiteilla, missä vaikkapa vastakkainasettelua omista asetelmistaan kritisoiva alkaa omaa pointtiaan puolustaakseen vastakkainasetella – tai suuttua ja riidellä, vaikka aluksi on ihmetellyt suureen ääneen nimenomaan muiden riidanhaluisuutta.

Eivätkä kaikki törky- tai tönkkötviittaajat ole trolleja, vaikka käytöksestä voisi hyvin niin päätellä. Tuntuu vain, että mopo karkaa käsistä siinä määrin, että oman mahdollisesti hyvänkin avauksen pointtia on enää tviittailun tuoksinassa vaikea muistaa ja joku muu kuin itse asia – puhumattakaan paljon puhutusta vuorovaikutuksesta – nousee pääaiheeksi. Usein se on tarve olla itse enemmän oikeassa kuin muut, keinolla millä hyvänsä.

Kun tätä yltyvää päättömyyttä ajoittaisine ”väärästä mielipiteestä” kumpuavine vainoamiskampanjoineen seuraa, en ihmettele yhtään, että blokkisormi on joskus herkässä. On tärkeää saada kokea, että silloin tällöin on mahdollista käydä keskustelua ilman yhden teesin jankkaamista, huutelua, olettamuksia ja tahallista väärin käsittämistä.

Jos ei tällaista mahdollisuutta suo itselleen, usko rakentavaan vuoropuheluun on vaarassa kuolla sukupuuttoon kokonaan. Vain vastuullinen sana voi olla vapaa ja aitoa vuoropuhelua rakennetaan ennen kaikkea kuuntelemalla ja kunnioittamalla.