Aina on syytä, jos siltä tuntuu – Johtajan tärkein ominaisuus on epämiellyttävän keskustelun käyminen

Outi Sivonen

Organisaatioissa käytetään valtavasti aikaa johtamiseen. Kuunnellaan, keskustellaan, ohjataan, sparrataan, rajataan ja haastetaan. Mutta tehdäänkö tätä oikeiden asioiden ympärillä? On aivan mahdollista, että kuukausikaupalla keskustellaan ja sparraillaan täysin vääristä aiheista. Yritetään korjata toimintamallia, vaikka pitäisi puhua saman tien siitä, mistä puute – luottamuksesta.

Kissan pöydälle nostaminen vaatii johtajalta empatiakykyä ja kuuntelutaitoa – mutta ennenkaikea kykyä nähdä tilanteet monesta eri näkökulmasta ja – rohkeutta ottaa puheeksi: ”tilanne on selkeästi se, että yhteistyö ei nyt toimi ja luottamusta ei ole. Olen saanut siitä palautetta muilta, molemmilta tahoilta erikseen moneen kertaan ja itsekin olen sen huomannut. Nyt puhutaan tästä aiheesta”. Erityisen tärkeää on puuttua ongelmiin ajoissa – kuollut palaute vuosien jälkeen ei hyödytä ketään.

Harvard Business Reviewn artikkelissa (2022) What Courageous Leaders Do Differently James Detert puhuu johtajan rohkeudesta ja haastavista keskusteluista osuvasti näin: ” Real leadership isn’t about winning a popularity contest. It’s about doing important work on behalf of others. And because there are always going to be differences of opinion and limited resources, you’re probably not going to make much progress on that important work if you can’t stand the thought of upsetting some people some of the time.” Detert peräänkuuluuttaa johtajilta itseltään rohkeutta, sen sijaan, että olisivat sitä alituiseen vaatimassa muilta. Johtajan pitäisi sietää haastamista ja epämiellyttävyyttä muita enemmän, olla esimerkkinä.

No miksi sitä sitten ei siedetä? Itse ainakin haluan olla hyväksytty ja pidetty. Toivon, että ihmiset itse ratkovat ongelmansa itse, toivon että haasteet kyllä häviävät ajan oloon. Ihmeen omaisesti konfliktin osapuolet yhtäkkiä alkavat luottaa toisiinsa ja ”kaikilla on taas kivaa”. Tai olen vaan väsynyt, milloin mitäkin. Pohjimmiltaan on tietenkin kyse siitä, että olo on epävarma; mitä puheeksiottamisesta seuraa? Pelkää, että tilanne huononee entisestään. Ajattelee että on ylireagoinut ja paisutellut asiaa.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että intuitioni on ollut oikeassa 100 %. Kun on tullut tunne, että nyt emme puhu oikeasta asiasta, on asia ollut aina niin. Toki on selvää, että jokaista asiaa ei ehdi eikä voi ottaa organisaatiossa puheeksi, aika ei vaan riitä. Mutta selvää on, että ainakin ne haasteet, jotka selvästi kuuluvat omaan tonttiin ja joilla on iso merkitys, on vaan otettava työn alle. Olen kokenut hyväksi muun muassa seuraavat kysymykset:

Mitä ongelmaa olemme ratkaisemassa?
Kenen/minkä ongelma se on?
Miksi se on ongelma?
Mistä meidän pitäisi puhua?
Millaisia kokemuksia/tunteita tähän sinulla liittyy?
Jos asiat olisivat vuoden päästä toisin, miten ne olisivat?

Kun näistä keskustellaan avoimesti, mahdollisimman omasta kokemuksesta käsin ja maltetaan myös kuunnella, syntyy hengittämisen helppoutta. Toki myös hankalia tunteita pintautuu, mutta lopulta uskon, että asioiden käsittely ja haasteiden sanoittaminen on parempi vaihtoehto, kuin niiden työntäminen pöydän alle haisemaan, kuin biojätepussi. Ratkaisuja löytyy myös – joskin usein se ratkaisut seuraavat aika lailla itsestään, kun aletaan puhua oikeista asioista.

Kun siis seuraavan kerran mietit, että onkohan tässä nyt kehittymässä konflikti tai haaste, josta kannattaisi jutella, niin älä sivuuta. Aina on, jos siltä tuntuu. Aihetta ottaa puheeksi.