Kierrätyksen määrittelyn sietämätön vaikeus
Mitä on kierrätys ja miten sitä mitataan?
Ensi alkuun melko triviaalilta kuulostava kysymys on lopulta aika monimutkainen ja hyvin tärkeä.
Miksi kysymys on monimutkainen?
Kierrätystä mitataan yhteiskuntatasolla hyvin eri tavoin riippuen siitä missä päin maailmaa ollaan. EU:ssa on perinteisesti mitattu kierrätysastetta kierrätykseen kerätyn materiaalin määrästä, ei tosiasiallisesti kierrätetystä materiaalista. Se, mitataanko kerättyä vai kierrätettyä materiaalia, on kaksi täysin eri asiaa. Äkkiseltään ajateltuna kuulostaisi järkevämmältä mitata suoraan todellisesti kierrätettyä materiaalin määrää kerätyn sijaan. Tällöinhän saataisiin laskettua todellinen kierrätysaste, joka on tietona paljon arvokkaampi kuin kerätyn materiaalin määrä.
Tähän liittyy kuitenkin monta haastetta. Ensinnäkin sisään tulevan materiaalin puhtaus vaihtelee merkittävästi. Esimerkiksi erilliskerätty muovijäte voi sisältää ruuanjäämiä, etikettejä sekä väärin lajiteltuja jätteitä. Materiaali on myös voinut kastua keräyksen aikana, jolloin se voi sisältää paljon vettä. Kierrätysprosessin jälkeen vain materiaali päätyy kiertoon ja epäpuhtaudet ja ylimääräinen vesi poistuu prosessin aikana. Tämä tarkoittaa sitä, että 100 %:ssa kerättyä muovia, on todellisuudessa vain noin 80 % muovia. Tästä 80 prosentista tyypillisesti pystytään kierrättämään lopulta 50%–90 % jätelajista riippuen, koska kaikki jäte ei ole nykyteknologioilla kierrätettävissä. Muutos tähän suuntaan tehtiin EU:ssa vuonna 2022, jonka jälkeen kierrättäjien pitää ilmoittaa kierrätysprosessissa syntyvä hukka. Tosin asiaa ei valvota, eikä ”hukkaa” ole tarkasti määritelty.
Toiseksi kierrätetty materiaali voi päätyä hyvin eri arvoisiin loppukäyttöihin.
Sillä on iso ero, päätykö materiaali vastaavaan käyttöön, missä se on alun perin ollut, vai matalamman arvon käyttöön.
Esimerkiksi jos alun perin vaatteena ollut tekstiilijäte päätyy trasseliksi tai räsymatoksi, tämä ei ole kestävin tapa käyttää kyseistä raaka-ainetta. Joissain tapauksissa jopa kaatopaikalle päätyvä materiaali lasketaan kierrätetyksi. Onko siis väliä, päätyykö materiaali korkean arvon tuotteiksi vai riittääkö, että se ylipäätään kierrätetään? Nykyinen laskentatapa ei ainakaan näitä eroja huomioi.
Kuten yllä mainituista esimerkeistä huomaa, yksinkertaisen ja informatiivisen mittaustavan löytäminen ei todellakaan ole helppoa.
Miksi kysymys on tärkeä?
Kierrätyksen määritelmä ohjaa voimakkaasti yritysten investointeja ja lainsäätäjien valintoja, koska EU:n kierrätysasteen saavuttaminen on velvoittavaa jäsenmaille. Jos määrittely ohjaa investoimaan asioihin, jotka tuottavat laskennallisesti korkean kierrätysasteen, mutta todellisuudessa materiaali päätyy energiahyötykäyttöön tai kaatopaikoille, niin siirtymä kohti kiertotaloutta hidastuu.
Esimerkiksi jätteenpolton jälkeen tuhkasta kierrätetään jo nyt paljon materiaaleja hyötykäyttöön, mutta näitä ei nykyisellä määrittelyllä voida laskea kierrätysasteeseen, koska kyseistä jätettä ei alun perin ole toimitettu kierrätykseen vaan jätteenpolttoon. Samoin kohdellaan myös jätteenpolton hiilidioksidista valmistettuja muoveja mikä on erinomainen tulevaisuuden tapa valmistaa muovia ilman neitseellisiä raaka-aineita. Toisaalta muovin kerääminen ja lähettäminen Aasiaan voitaisiin laskea kokonaan kierrätetyksi, vaikka tunnetusti iso osa näistä muoveista päätyy meriin eikä materiaalikiertoon. EU:n kierrätyksen määritelmä siis ohjaa meitä ensisijaisesti lajittelemaan ja keräämään jätettä eikä todellisuudessa kierrättämään.
Toinen hyvä esimerkki on Yhdysvalloista. Niissä osavaltioissa, joissa ylipäänsä pyritään kierrättämään jätteitä, ohjataan ne ennen kaatopaikkausta kierrätykseen ja näille käsittelypisteille asetetaan kierrätysastetavoite. Tavoite ei kuitenkaan huomio lainkaan materiaalin eri arvoisia loppukäyttöjä. Periaatteessa laitos voi saavuttaa yli 70 % kierrätysasteen niin että se toimittaa valtaosan materiaalista kaatopaikalle. Tämä taas johtuu siitä, että materiaalia murskataan ja käytetään kaatopaikan rakenteissa ja välikerroksissa, mikä Yhdysvalloissa lasketaan kierrätykseksi. Näin voidaan raportoida korkea kierrätysaste, vaikka todellisuudessa jäte päätyy kaatopaikalle eikä materiaalikiertoon. Tämän lopputuloksena monikansalliset yhtiöt voivat raportoida, ettei yhtiön jätettä päädy lainkaan kaatopaikalle, vaikka todellisuudessa valtaosa päätyykin sinne, koska tätä ei määritellä Yhdysvalloissa kaatopaikkaukseksi.
Kierrätyksen määrittely siis ohjaa investointeja kiertotalouteen ja siten vaikuttaa todellisen materiaalikierron lisääntymiseen merkittävästi.
Tämän vuoksi toimiva määritelmä, jota pystyisi mittaamaan vertailukelpoisesti olisi keskeistä. Yllä mainitut esimerkit kuitenkin osoittavat, että tällaisen määritelmän luonti ei ole niin yksinkertaista kuin ensiajattelemalla voisi vaikuttaa, eikä itsellänikään ole tähän kokonaisratkaisua valmiina. Tärkeintä olisi kuitenkin, että ainakin kaikki todellisuudessa kierrätetty materiaali (kuten aiempi esimerkki jätteenpolton sivutuotteista) saataisiin mukaan kierrätysasteeseen.
Kalle Saarimaa
Tana Oy
Toimitusjohtaja
Kalle Saarimaa on itseohjautuvuuteen uskova, uudistava kasvun johtaja, jolla on laaja-alainen osaaminen ja näkemys kiertotaloudesta ja vihreästä siirtymästä. (kuva: MySpeaker)
Lisää vaikuttajalta Kalle Saarimaa
Lisää kategoriasta Kestävä kehitys
