Bonfire.fi

Voisitko sanoa jo tänään sen, mikä on oikeasti sinulle tärkeää?

”Ei meidän aikana tuommoisia puhuttu. Se oli erilaista aikaa”, sanoi minulle erän hopeisesti harmaantunut, eläkkeelle jo aikapäivät sitten jäänyt ryhdikäs yritysjohtaja.

Olin saanut kutsun pitää illallispuheen suuresti arvostamilleni emeritus-vaiheeseen siirtyville johtajille. Kuuntelijajoukon ikähaitari oli noin 70-90 vuotta. Oli harvinaisen virkistävää puhua ihmisille, joilla oli aikaa kuunnella ja mukavasti pilkettä silmäkulmassa. Kukaan ei pullistellut tai pätenyt titteleillä tai saavutuksilla.

Puhuin omalla innostuneella tavallani siitä, kuinka (työ)elämää pitäisi elää niin, että kaiken perustana olisi oma arvomaailma. Usein oletetaan, että menestyminen työelämässä, varsinkin siellä ihan huipulla, jossa nämä herrat ja pari rouvaa olivat olleet, vaatii aina omista arvoista luopumista, kuten perheestä, harrastuksista, jopa terveydestä.

Yleisö nyökkäili. He tiesivät tasan tarkkaan, mistä puhuin.

Kun pelkää menettävänsä, näkee kirkkaammin

Puheeni lopussa kerroin perheestäni ja siitä, miten se määrittelee elämääni. Illan koollekutsuja, joka oli minun ja myös vaimoni tuttu, kysyi spontaanisti : ”Miten sinun vaimosi voi?”

En ollut suunnitellut avaavani siitä puheessani. Kerroin silti myös muille, miksi häntä kiinnosti vaimoni vointi. Puheeni sai tästä yllättävän käänteen: siitä tuli vielä henkilökohtaisempi ja pureuduin ennakoitua syvemmin arvomaailmaani.

Tasan kaksi viikkoa aiemmin olimme olleet vaimoni kanssa pitkällä pyörälenkillä Kyproksen mäkisillä rinteillä. Laskeutuessamme pitkää vauhdikasta laskua, spurttasin irti ryhmästämme mäen loppupäähän ottamaan kuvia kännykälläni.

Sen sijaan, että olisin saanut vaimoni kännykkäni kameran linssin eteen, sain soiton tuntemattomasta numerosta: ”Tule äkkiä, Paula on kaatunut tosi pahasti”, sanoi eräs samassa ryhmässä pyöräillyt nainen.

Ajoin mäkeä ylös pala kurkussa. Löysin liikkumattoman vaimoni pää ja kädet pahasti ruhjoutuneena verilammikosta. Luojan kiitos ryhmässämme polki myös kaksi lääkäriystäväämme, jotka tiesivät, mitä tehdä. Ja onneksi saimme ambulanssin vuorenrinteelle puolessa tunnissa, vaikka sitä odotellessa jokainen minuutti mateli eteenpäin tuskastuttavan hitaasti. Saimme hänet hoitoon paikalliseen sairaalaan, johon saimme apua ryhmämme uskomattoman upeilta suomalaislääkäreiltä.

Muistan yhä kuinka istuessani tien varressa pitäen hänen kädestä kiinni, voimattomana auttamaan sen enempää, tai odottaessani kyproslaisen sairaalan odotushuoneen kovalla penkillä aivokuvantamisen tuloksia, mietin kuinka paljon minä rakastankaan tuota ihmeellistä ihmistä, vaimoani.

Ymmärsin, että kun pelkää menettävänsä jotain, näkee kirkkaammin kuin koskaan sen, mikä elämässä todella merkitsee.

Kohtasin myös muiden ihmisten myötätunnon sellaisena tsunamina, että uskoni toisten ihmisten, tuntemattomienkin, hyvyyteen kasvoi aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Luulen, että se muutti minua ihmisenä lopullisesti.

Vaimoni selvisi kuin ihmeen kaupalla ilman pysyviä vammoja. Hän on parantunut käsittämättömällä nopeudella, eikä vähiten siksi, että hän valitsi asenteen, joka myötä haluaa nähdä valon, ei synkistellä pimeydessä murehtien tapahtunutta tapaturmaa. 

Kun arjen hetket täyttyvät arjen asioista, keskustelumme liikkuvat välillä ”kuka käy kaupassa ja kuka vie roskat”, niin eikö silloinkin pitäisi löytää aikaa kohdata toisiamme tavalla, jolla osoitamme kiitollisuutta siitä, miten toinen tuo niin paljon hyvää omaan elämään? Eikä vain silloin kun jotain dramaattista sattuu elämässämme?

Koskaan ei ole myöhäistä saada toinen mahdollisuus

Kerroin tarinan onnettomuudesta näille elämää nähneille johtajille. Pyysin heitä jakamaan hyvää omalta osaltaan heille merkityksellisille ihmisille. Osa heistä oli ehkä jo leskiä, mutta monella oli vielä rakas puoliso odottamassa kotona – kuten niin usein olivat varmasti odottaneet heitä heidän kiireisten johtajavuosienkin aikoina.

Kannustin heitä sanomaan puolisoilleen, kuinka tärkeitä he ovat heille olleet, olivat yhä ja kuinka paljon he heitä rakastavat. Sillä varsinkin tässä iässä – mutta kaikilla muillakin, iästä riippumatta – koskaan ei voi tietää, mikä on viimeinen kohtaamisesi, ja mitä silloin sanoit – tai jätit sanomatta. 

Tuntui ehkä vähän hölmöltä paasata elämänohjeita vuosikymmeniä yleisöä nuorempana puhujana, mutta näin monen nyökkäilevän katse painettuna pöytäliinaan. Tiesin, että heidän johtamisaikanaan puhuttiin aika vähän esimerkiksi perhearvoista, ja harva näki kunnolla edes omien lastensa kasvavan. Moni halusi tämän myös minulle selitellen ja hieman katuvaisena kertoa illallisen aikana. 

Uskon, että silloin oli erilainen kulttuuri, samoin kuin johtotehtävissä olevien ihmisten maailmankuva. En halua syyllistää ketään, sillä olemme kaikki oman aikakautemme lapsia.

Onneksi maailma muuttuu koko ajan parempaan suuntaan, ja puhumme yhä enemmän arvojen mukaisesta elämästä. Uhrauksien määrälle on syntymässä rajat ja menestyä voi monella tavalla. Omien arvojensa mukaisen elämän sekä menestyksen työelämässä voi yhdistää, mutta se vaatii hyvää suunnittelua ja itsensä johtamisen taitoja.

Mitä tahansa meistä kukakin on joskus tehnyt, tai ehkä ennemmin jättänyt tekemättä, koskaan ei ole liian myöhäistä saada toinen mahdollisuus. Ole viimeistään nyt tekojesi ja sanojesi kautta se ihminen, joka olet aina halunnut olla. Jo tänään.

Petteri Kilpinen

Aava Virta

liiketoimintajohtaja

Petterin suuri intohimo on ihmisen potentiaalin johtaminen, joko organisaation johtamisen tai itsensä johtamisen näkökulmasta. Hän yhdistää tuoreella tavalla yrityksen johtamisen, motivaation ja työssä jaksamisen sekä energisyyden. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat vuorovaikutustaidot ja kyky inspiroida ihmisiä. Petterillä on pitkä ja menestyksellinen ura toimitusjohtajana, ja sen lisäksi hän on valmentanut tuhansia yritysjohtaja ja esimiehiä sekä huippu-urheilijoita, Suomen mestareista olympiavoittajiin, niin Suomessa kuin maailmallakin.

Lisää vaikuttajalta Petteri Kilpinen


Lisää kategoriasta Johtaminen