Taantuiko työelämän evoluutio ideologiaksi, josta rimpuilemme nyt irti?

Kaiken järjen ja ylimmän ymmärryksen mukaan työelämän pitäisi olla juuri nyt vapaampaa ja moninaisempaa kuin koskaan aiemmin. Yksi yhteen, meidän pitäisi voida paremmin kuin ennen.

Paradoksi piilee siinä, että kun katson ympärilleni, näen viitteitä jostain ihan muusta.

Maailmalta kantautuu huhuja suuresta irtisanoutumisaallosta, jonka laineet ovat silmämääräisesti nähtävissä myös Suomessa. Ei myöskään mene montaa viikkoa, etteikö joku valtakunnan medioista kertoisi tarinaa yritysjohtajasta, joka jättää hyväpalkkaisen ja vaikutusvaltaisen asemansa tehdäkseen jotain aivan muuta. Niin ikään kirjakauppojen hyllyt notkuvat kirjoja, joissa kerrotaan vertaistuellisia tarinoita sängynpohjalle jumahtamisesta ja sieltä nousemisesta.

Minkä takia yhä useammat haluavat ravistaa modernin työelämän paratiisin yltään? Miksi niin monet haluat tehdä ”jotain muuta”?

Työn ideologia kuluttaa ihmisen loppuun

Mietin, onko näennäisesti vapaan työelämän taustalla lopulta ideologinen malli, joka osaltaan uuvuttaa meidät yksi kerrallaan? Siis se, että hiljaisen odotusarvon mukaan käyttäydymme ja viestimme tiettyjen raamien sisällä. Ylistämme ja tuomitsemme yhteen ääneen porukassa.

Silmäillään päivittäispolitiikkaa. Sehän on nykyään monilta osin viestimistä ja asioihin reagoimista. Sama on jalkautunut myös asiantuntijatyöhön. Väitän, että yhä useammalla voimavarat menevät jatkuvaan kyttäämiseen, koska ja miten meidän tulee reagoida. Hiki nousee ohimolle jo pelkästä ajatuksesta.

Tämänkaltaiseen toimintaan kiteytyvät arvot jäävät usein pintapuolisiksi, jolloin ne muuttuvat ennemmin tai myöhemmin ihmiselle itselleen kestämättömiksi. Tällöin on vaarana, että työskenteleminen luisuu suorittamiseen ja tehokkuuden palvomiseen siinä määrin, että jokin sisimmässä kärsii. Yhteys omaan itseensä katkeaa ja oma identiteetti hämärtyy.

Selviydymme työelämästä matkimalla toinen toisiamme

Yksi pahimmista peloistamme on edelleen, että jäämme porukan ulkopuolelle. Se, että joudumme eroon omasta heimostamme. Näin ollen myötäilemme, ettemme tule hylätyksi.

Jo esihistoriallisella ajalla selviytymisen kulmakivi oli kyky jäljitellä ja matkia. Ihmisen tuli sulautua joukkoon, niin toisten ihmisten keskellä kuin myös muiden lajien osalta. Sama toistuu yhä tänä päivänä. Edelleen haluamme häivyttää eron itsemme ja toisten välillä – ainakin heidän, jotka miellämme omaan heimoomme kuuluvaksi.

Monet eläinlajit jähmettyvät uhkatilanteessa tai osaavat jopa leikkiä kuollutta. Niin ikään ideologisoituneen työelämän keskellä on jatkuvasti tilanteita, joissa vaikenemme ja pienennämme itsemme, jotta tulisimme hyväksytyiksi. Nousemme barrikadeille ainoastaan silloin kun se on turvallista ja kun muutkin tekevät niin. Takana on oltava vähintään oma “hyperinki”, jotta ei ole vaarana jäädä yksin.

Lähteekö työelämän evoluution seuraava vaihe mestästä?

Ehkä viime vuosina kohonnut kiinnostus lähiluontoa ja retkeilyä kohtaan johtuu osaltaan siitä, että vapautunut työelämä on pistänyt ihmisenä olemisen raamit liian ahtaalle? Ulkoiset säännöt ovat kenties vähentyneet, mutta samalla olettamukset lisääntyneet. Sinun tulee olla tietynlainen tai vähintään viestiä siitä tietynlaisesti ulospäin.

Luontokokemus mielletään puhtaaksi ja turmeltumattomaksi. Metsän keskellä ja omassa ylhäässä yksinäisyydessään löntystellessä mahdollistuu älyllistämisestä vapautuminen. Tällöin mieli on vastaanottavaisempi ja mielikuvitus virkistyy. Ehkä se oma identiteettikin on helpommin hahmotettavissa. Metsän terveysvaikutukset (niin fyysiset kuin henkiset) ovat moninaiset ja kiistattomat, mutta niiden laajempi merkitys saattaa osoittautua vielä mullistavammaksi, mitä olemme kenties osanneet aavistaa.

Työelämä on ottanut valtavia kehitysaskelia. Kenties me ihmiset olemme siitä huolimatta vielä askeleen edellä? Kukaties, irtisanoutumisaallot ja uravaihdokset luovat osaltaan tilaa myös työelämän ja sen moniäänisyyden evoluutiolle, jonka kehityksen yksi ilmenemismuoto näkyy ja tuntuu ympäröivässä luonnossa.