Oikeus innostua omista tarinoista

Juuso Enala

Me mainosihmiset olemme nykyajan tarinankertojia. Meidän tarinamme tosin leviävät nuotiopiirien sijasta massamediassa. Se saattaa joskus johtaa siihen, että tarinoita arvotetaan sisällön laadun sijasta niiden tavoittavuudella. Jaan tämänkin kirjoituksen massoille sosiaalisen median välityksellä, vaikka samaan aikaan tiedän, että sen sisällön vaikuttavuuden olisi voinut ensin testata leirinuotiolla. Itse asiassa testasinkin.

Keskustelin eilen Turun kaupungin valloittavan kongressipäällikkö Sari Ruusumon kanssa. Tapaamisemme ei ollut millään tavalla tavoitteellinen. Näimme sattumalta liikennevaloissa ja pyysin Saria kertomaan omasta työstään mm. tieteellisten kongressien ja akateemisten tapahtumien kiehtovassa maailmassa. Minuun teki suuren vaikutuksen, miten monipuolista ja pitkäjänteistä hänen tiiminsä työ on. Olisin voinut lukea sen kaiken mediasta, mutta saman pöydän ääressä keskustelu oli huomattavan interaktiivista ja opettavaista. Varsinkin, kun kertoja uskoi asiaansa ja oli siitä vilpittömän innostunut. Ei ihme, että kongressihakuprosessien onnistumisprosentti on Turussa häkellyttävän korkea.

Keskustelu johti yliopistomaailmaan ja innostuin kertomaan siitä, miten olin tekemässä johtavan suomalaisen yliopiston palkittua varainhankintakampanjaa. Olin yllättynyt, miten paljon case-esimerkkini innosti keskustelukumppaniani. Pöydän yli lenteli kysymyksiä ja omakin intoni kasvoi saadessani vastata niihin. ”Konsepti oli nerokas”, hän totesi. Ja olihan se. Itselleni se oli monen muun huippuonnistumisen tapaan muuttunut arkipäiväiseksi, takavuosien hitiksi. On ristiriitaista, että bändiltä kuluu vuosia löytää oma soundi ja kun se on vihdoin löytynyt, osa kuulijoista alkaa kiinnittää huomion erityisyyden sijasta maneereihin.

Jos menisin nyt The Curen keikalle, toivoisin kuulevani Just like heavenin. Luultavasti kuulisinkin. Mutta kotiin lähtisin tyytyväisenä vain, jos he soittaisivat suosikkibiisini kuin ensimmäistä kertaa.