Merkityksellisyydestä viestiminen lisää hallinnan tunnetta – empatiakyky on nyt tärkein taitomme!

Olemmeko juuri nyt aallon harjalla vai sen pohjalla? Kulunut vuosi on ollut yhtä aaltoliikettä. Välillä liinat vedetään kiinni, jonka jälkeen niitä höllätään, kunnes taas…

Koronaa ei digata, mutta sitä selkeästi klikataan. Median tulokulmat pandemiaan ja sen aikaansaamiin lieveilmiöihin tuntuvat jo loppuneen. YLE:n tekemä artikkeli suojamaskien mahdollisesta vaikutuksesta hörökorvaisuuteen on yksi viimeisimmistä taidonnäytteistä.

Samaan aikaan koko kansan media, eli some on täyttynyt viisastelusta. Näkemyksiä ja visioita tuetaan linkkaamalla kylkeen omia niitä tukevia artikkeleita. Mikäli tänä vuonna järjestettäisiin pikkujouluja voisi illan ehdoton vetonaula olla leikkimielinen kisa, jossa kukin keksii toinen toistaan älyttömimmän väitteen koronasta ja kaivaa väitteensä tueksi internetin syövereistä sitä puoltavan tutkimuksen. Voittajan selvittäminen voi osoittautua kinkkiseksi hommaksi.

Vaikka mielipiteet sinkoilevat, uupuu keskusteluista monin paikoin empatia. Sen kokeminen ja ilmaiseminen lienee silti yksi tärkein taitomme. Nyt jos koskaan empatiaa ei ole aika piilottaa vakan alle.

Erilaiset tavat suhtautua tulokselliseen eloonjäämiskamppailuun

Kun viime keväänä koronarajoitukset iskivät moukarin lailla, useimmat toimijat ymmärsivät tuloksellisen eloonjäämiskamppailun alkaneen. Suhtautuminen oli kaksijakoista. Osa kääri hihat, pisti tuulemaan ja alkoi lappaa kaksin käsin vettä vuotavasta laivasta. Osa taas tuudittautui ajatukseen, että hallitsemattoman kriisin keskellä ei ole oikea aika vaatia itseltään tai muilta kohtuuttomuuksia. Maltti on valttia. Useimmat meistä tasapainoittelevat edelleen jossain näiden kahden ääripään välimaastossa.

Kesällä puhuimme vielä ”uuteen normaaliin” palaamisesta. Nyt harva uskaltaa enää pohtia ääneen, mitä ensi viikolla on mahdollisesti luvassa.

On myös heitä, keille kuukausitolkulla jatkunut kurimus on ollut mahdollisuus mutustella asioita laajemmassa perspektiivissä. Ajatukset ovat saattaneet, ainakin hetkellisesti, suuntautua hyvinkin perimmäisten kysymysten äärelle.

On silti kohtuutonta odottaa johtopäätöksiä tai kannanottoja olemassaolon tarkoituksesta, jos sen jatkuminen oman liiketoiminnan kohdalla on jatkuvasti uhan alla. Tällöin alati lisääntyvät rajoitukset saattavat tuntua epäreilulta, jopa yksittäisten poliittisten ja taloudellisten tahojen pönkittämistä edistävältä kiusaamiselta.

Mitä tehdä kun hallinnan tunne häviää?

Ihmisen hyvinvoinnin yksi keskeinen pilari on tunne oman elämän hallinnasta. On tärkeää kyetä hahmottamaan tulevaisuutta siten, että syntyy kokemus omaan elämään vaikuttamisesta. Vuonna 2020 monelta meiltä on viety tämä pois. Yksi tästä syntynyt lieveilmiö näkyy niissä lukemattomissa skenaarioissa ja vastauksissa, joita annetaan kuin tarjottimella kysymyksiin siitä, kuinka tässä käy ja miten tulemme etenemään. Erilaisten kuplien sisällä tapahtuu epäluulon kylvämistä, joko virallisia suosituksia tai niitä vastustavia tahoja kohtaan. Viljely etenee usein samaan tahtiin sen kanssa, miten rajoitusten vaikutukset osuvat omaan nilkkaan.

Maan johdon ja viranomaisten työskentelyn kritisoiminen on tärkeää, mutta valitettavasti suurin osa kitinästä on näyttäytynyt lapsellisena jalan polkemisena ja kiukutteluna omien etuuksien puolesta. Luopuminen on tuskallista, varsinkin jos sen tarkoitusta on vaikea hahmottaa konkreettisesti. Tilanne voisi olla hyvin erilainen, mikäli Suomen selviytyminen koronaviruksen hillitsemisessä olisi noudattanut dramaattisimpien esimerkkimaiden kaavaa. Uskon meidän kaikkien toivovan, että tulevaisuus ei mene siihen.

Mutta koska edessä on edelleen sumua ja laivaa pitäisi silti ohjata eteenpäin (vaikka sitten puolivauhdilla), on oleellista löytää matkan tekemiseen tarvittavaa hallinnan tunnetta. Avainasemassa on syvemmän merkityksen tunnistaminen ja siitä viestiminen.

Merkityksellisyyden kaivaminen kurjuuden keskellä

Itävaltalainen neurologi ja psykologi Viktor Frankl tunnetaan logoterapian perustajana. Logoterapian ydin piilee ajatuksessa, että ihmiselämällä on aina tarkoitus. Toisen maailmansodan aikana Frankl joutui Auschwitzin vankileirille, jossa hän oli lähellä menehtyä lavatautiin. Frankl piti silti mielensä ja kehonsa kasassa kirjoittamalla ajatuksiaan natseilta pihistämilleen paperiarkeille.

Vankeusaikanaan Frankl teki havainnon, että keskitysleirillä selvisivät todennäköisimmin he, keillä oli elämässään jokin merkitys. Toivo ei pelkästään elänyt, se myös piti elossa.

Tämän hetkisen maailmantilanteen vertaaminen keskitysleirikokemukseen voi olla epärelevanttia, mutta sisältää silti pohdinnan arvoisen kysymyksen. Voimmeko helpottaa luotsimista hallitsemalla arjen sijaan syvempää pyrkimystämme – sekä yksilöinä että kollektiivina? Paljon on kuulutettu yritysten merkityksen perään. Eittämättä askeleet tuntuvat vakaammilta, mikäli suunta näyttäytyy kirkkaana silloinkin kun katse ei kanna maaliviivalle saakka.

Merkityksestä viestimisen tärkeys

Se kuinka johtajat ja esihenkilöt viestivät merkityksestä ja mahdollistavat siitä kumpuavan kaksisuuntaisen kommunikaation on avainasemassa siinä, kuinka taival kussakin työyhteisössä taittuu. Yrityksen merkitys, missio ja strategia tulee olla kaikkien tiedossa ja suunnan yhteinen. Edellisen lauseen huomioista jauhetaan blogeissa ja podcasteissa, niiden ympärille kirjoitetaan kirjoja. Yhtä tärkeää on silti viestiminen siitä, ettei yhdenkään ihmisen merkitys tai arvo ole riippuvainen siitä, kuinka ritarillisesti hän onnistuu miekkailemaan väkivahvaa lohikäärmettä vastaan tai kantamaan selkä suorassa ylenpalttista taakkaa harteillaan.

Ihmisen arvon tunnustaminen ja hänen kohtaamansa empatia, myös silloin kun työ ei tuota maksimaalista onnistumista, tuo valtavasti voimia sen arvaamattoman polun tallaamiseen, jota pitkin me kaikki juuri nyt kuljemme.

Nurkan takana odottavan itsenäisyyspäivän ja vääjäämättömästi lähestyvän joulun kunniaksi siteeraan muutaman rivin verran Eino Leinoa, joka värssyssään kynäillee seuraavanlaisesti.

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Edesmennyt elokuvaohjaaja Rauni Mollberg kiteytti saman ajatuksen legendaarisessa Hyvät, pahat ja rumat -keskusteluohjelmassa hieman rujommin, todeten nuorille elokuvantekijöille “Jaksakaa, ei perkele anneta periksi!”.

Upposi sitten Einon lyyrinen tai Mollen raadollinen ilmaisu, molemmille on tilauksensa. Ehkä edessä häämöttävä kalenterivuoden 2021 aloitus ei hetkessä mullista näkymiä, mutta symbolinen vuoden vaihtuminen uuteen on harvoin ollut yhtä lohdullinen ja tervetullut ajatus kuin nyt.