Käsissämme on mediasukupolvi, jonka maailmankuva rakentuu eri tavalla kuin yhdenkään aiemman
Median parissa työskentelevien keskuudessa kulkee kultainen sääntö, joka kuuluu näin: älä tee yleistyksiä läheistesi tai lastesi mediankäyttötavoista ja kuvittele, että kaikki muutkin käyttäytyvät niin.
Rikon sääntöä saman tien.
Kysyin 14-vuotiaalta tyttäreltäni hiljattain, kuinka hän pysyy perillä siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Hän vastasi näin: ”YouTuben, TikTokin ja kavereiden avulla.”
Vastaus kaikessa rehellisyydessään tuskin yllättää ketään, joilla on samanikäisiä lapsia. Joku voisi jopa huolestua.
Pyysin täsmentämään.
”No sellaisten kavereiden, joiden vanhemmat seuraa uutisia ja sit YouTubessa esimerkiksi Ville Mäkipellon ja Petteri Mikkosen videot on kiinnostavia.”
Nyt kärjistän.
Tyttäreni kuva ympäröivän yhteiskunnan tapahtumista muodostuu siis kavereiden vanhempien mielipiteistä (???) ja Villen ja Petterin mielenkiinnon kohteista (???), joista he tekevät videoita YouTubeen.
En tiennyt, keitä Ville ja Petteri ovat, mutta kun kurkkasin, molemmilla oli kymmentuhatpäinen joukko seuraajia eri somealustoilla, joten joku muukin kuin oma lapseni heidän videoitaan katsoo. Aiheet eivät äkkiseltään tuntuneet kovinkaan uutismaisilta ja seassa oli myös salaliittoteoria-aiheisia videoita. Videot oli lähteytetty, joten jos näki vaivaa, pääsi faktojen alkulähteille.
Ja me kaikki tiedämme, kuinka luotettavasti jo valmiiksi värittyneet vanhempien tulkinnat eri uutisista liikkuvat suusta suuhun lapselta toiselle. Eivät kovin luotettavasti.
Kaikille yhtenäinen media on muinaishistoriaa
Tällaiseen maailmaan meidän lapset ovat syntyneet. Ei ole enää aikaa, jossa kaikki saisivat eteensä samat uutiset samoista uutislähteistä samaan aikaan samoin journalistisin periaattein tehtynä. Me minun ikäiset muistamme vielä tuon ajan – kun kaikki lukivat samoja sanoma- ja verkkolehtiä tai katsoivat samoja tv-uutisia – mutta meidän lapsille tuo aika kuulostaa muinaishistorialta.
Huomio on sinällään vanha, mutta mielenkiintoisen siitä tekee se, minkä varaan tällaiseen todellisuuteen syntyneet nuoret rakentavat maailmankuvansa ja lopulta oman identiteettinsä. Ja minkämoista mediakriittisyyttä tähän kaikkeen heiltä vaaditaan.
Kirjoitin aiemmin täällä tekstin cancel-kulttuurin vaikutuksesta journalismin elinvoimaisuuteen. Sain tuolloin seuraavanlaisen palautteen eräältä lukijalta. Siinä kiteytyy koko asian ydin:
”Jos minä ilman nettiä ja somea kasvanut näitä asioita aktiivisesti pohtiva aikuinen tajuan havahtua ajatukseen, että hei, puhkotaanpas reikiä omaan kuplaan, niin miten voin olettaa samaa nuorelta, jolla ei ole muunlaista kokemusta mediasta kuin se mitä nyt on?”
Hyvä kysymys. Ei varmaankaan mitenkään. Ja tähän kun liitetään päälle vielä se tosiasia, että entistä useampi tieto tai lähde tässä uudessa mediatodellisuudessa on journalistisesti vähintäänkin kyseenalainen, kuinka oikean tiedon varassa tämä uusi sukupolvi kuplissaan ylipäätään elää. Ei välttämättä aina kovinkaan oikean.
Tekijän vastuu journalismin lainalaisuuksista
Osa tubettajista pohtii omaa vastuutaan tässä. Tiedän, koska olen jutellut aiheesta heidän kanssaan.
Tiedän myös, että osa tubettajista tiedostaa, etteivät ole aivan selvillä siitä, miten journalismia tehdään ja mitä lainalaisuuksia siinä piilee ja osa olisi valmis ottamaan apua vastaan vaikkapa Yleltä. Miten voisikaan tietää, kun se on meille ammattijournalisteillekin vaikeaa. Ja meillä sentään on työyhteisö ja kollegoita ympärillä auttamassa päätöksenteossa ja pohtimassa vastuullisuuskysymyksiä ja käsiin saadun tiedon oikeellisuutta – ja sitä, onko jokin asia ylipäätään julkaistavissa. Meillä on Ylellä töissä jopa etiikkapäällikkö, jonka tehtävänä on pelkästään auttaa toimituksia ratkomaan julkaisemiseen liittyviä pulmallisuuksia.
Tässä kohtaa muistutan, etten ajattele, että vanha mediamaailma olisi jotenkin ollut parempi. Ei ollut. Nyt erilaiset äänet pääsevät monin tavoin kuuluviin ja informaatio ja mielipiteet virtaavat. Siinä on valtavasti hyvää.
Mutta samalla siinä piilee vaara, koska lopulta kyse on vallasta. Tieto – tai tiedolta näyttävä – on vallankäytön väline ja sitä voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaan. Joko tahattomasti tai tahallaan. Puhutaan misinformaatiosta (tahaton väärän tiedon levittäminen) ja disinformaatiosta (tahallinen väärän tiedon levittäminen). Eikä yhteiskuntarauhan kannalta ole ollenkaan yhdentekevää, kuinka hyvin me opimme tässä uudenlaisessa, aiempaa paljon vaikeammassa mediatodellisuudessa elämään.
Ja ymmärtämään toisiamme.
Meillä Ylellä pari toimitusta on jo ottanut askelia suuntaan, jossa ammattimaisesti tehtyä journalismia viedään uudessa muodossa ja uudella lailla erilaisiin sometodellisuuksiin, joissa moni nuori elää. Toinen näistä on Yle Uutisten uusi Yle Mix sekä jo hieman pidempään toiminut Yle Kioski, jota itsekin olen saanut olla rakentamassa.
Kannattaa ottaa molemmat seurantaan, mikäli uudentyyppinen sosiaalisessa mediassa julkaistava osin kokeellinenkin journalismi lapsille ja nuorille kiinnostaa. Sillä voi olla suurempi arvo tulevaisuudessa kuin tällä hetkellä arvaammekaan.
Antti Hirvonen
YLE
Operatiivinen päällikkö, Luovat sisällöt ja media
Antti Hirvonen on kulkenut median muutoksen etulinjassa jo 20 vuotta. Tuona aikana hän on uudistanut suomalaista paikallistelevisiotoimintaa, kehittänyt verkkojournalismia ja näyttänyt tietä kohti tulevaisuuden digitaalista ja sosiaalista mediaa. Vuodesta 2009 Antti on työskennellyt Yleisradiossa, perustanut Yle Kioskin ja toimii nyt ison sisältöyksikön operatiivisena päällikkönä vastuullaan mm. johtamisen kehittäminen ja muutoksen johtaminen.
Lisää vaikuttajalta Antti Hirvonen
Lisää kategoriasta Tulevaisuus
