Jälleenrakennuksen aika

Aamuhartaudessa pappi muistuttaa meitä toivosta sanoen: ”Vielä koittaa se päivä, kun pääsemme antamaan papalle pitkän halauksen”. Sanat koskettavat, olenhan itsekin monen kohtalotoverin kanssa eristäytyneenä, vailla mahdollisuutta halata rakkaita läheisiä.

Pappi muistuttaa myös jälleenrakennuksen ajasta, ajasta, jolloin tätä runneltua maailmaa ryhdytään nostamaan uuteen kukoistukseen. Omat ajatukseni ovat niin ikään jo siirtyneet jälleenrakentamisen aikaan. Vaikka olemme fyysisesti pysähtyneitä, emme saa pysäyttää ajatuksiamme ja kehittämisvoimiamme. Tulevaisuus tarvitsee meitä, jotka voimme ja saamme irrottaa voimamme muuhun kuin kriisin hoitamiseen. Tai paremmin sanottuna meitä, jotka emme saa olla heidän tiellään, jotka tekevät kaikkensa kriisin selvittämiseen ja ihmishenkien pelastamiseen.

Edellinen suuri jälleenrakennus tapahtui sotien jälkeen. Silloin Suomi ponnisti yhtenäisenä joukkona rakentamaan uutta maata. Siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan tapahtui nopeasti ja tehokkaasti. Pian meillä oli systeemi, joka otti hoitaakseen vanhukset ja lapset, jotta työhön kykenevät pääsisivät tehtaaseen tuottamaan hyvinvointia maalle.

Muutos oli valtava. Tänään se näkyy kaupungistumisena – ihmiset ovat tulleet kaukaa ja asettuneet toinen toisensa lähelle. Yhteiskunta on hyötynyt tehokkaana infrastruktuurina sekä pelastustoimen, terveydenhoidon ja hallinnon keskittämisenä. Mutta entä nyt? Alkaako kenties muutto takaisin maalle, sinne missä etäisyys naapuriin tuntuu turvalliselta? Opimme hyödyntämään virtuaalisia kohtaamistiloja, tarvitsemmeko enää nykymäärin fyysisiä tapaamispaikkoja työtämme varten?

Jälleenrakennusta tarvittiin myös 90-luvun laman jälkeen. Silloin moni yritys kaatui, tai sanotaan suoraan, kaadettiin. Suhdanteet tekivät osansa, Neuvostoliiton romahtaminen osansa, mutta Suomen hallituskin teki oman osansa kuten pankitkin. Yrittäjät eivät olleet osanneet varautua devalvaatioon suojaamalla valuuttalainojaan, eikä heille tarjottu minkäänlaista mahdollisuutta pelastaa yritystään. Päinvastoin, konfiskoijien joukot olivat välleen paikalla ja yrittäjät jätettiin oman onnensa nojaan. Traumoista kärsitään vielä tänäkin päivänä. Suuri kiitos hallitukselle, joka nyt tekee hyviä asioita yrittäjien tukemiseksi.

Jälleenrakennuksen onnistuminen riippuu näet siitä, miten yritykset pääsevät nousukiitoon koronatilanteen helpottaessa. Toivottavasti mahdollisimman moni nyky yritys jo tekee suunnitelmia, miten kassa saadaan laulamaan, kun mahdollisuuksien ikkuna avautuu. Mutta enemmän on tehtävä.

Suomella on loistava mahdollisuus käynnistää uutta elinkeinoa. Ala, jonka itse tunnen hyvin, on AiRo -ala eli keinoälyn ja robotiikan ala. Epidemian aikana olemme lukeneet sairaaloista, joissa robotit tekevät töitä, kodeista, joissa robotti hoitaa, että vanhus saa lääkkeensä oikeaan aikaan ja supertietokoneesta, joka selvittää koronaviruksen koostumusta etsien siitä kohtaa, jonka voisi antaa vihiä parantavasta lääkkeestä.

Kun ihminen ei voi hoitaa ihmistä tarvitsemme koneen, joka kuitenkin tarjoaa tarvittavan hoidon. Ja tässä on Suomen suuri mahdollisuus. Alkakaamme tarjota maailmalle sitä, mitä se tarvitsee varustautuessaan seuraavaan suureen kriisiin – joka itse asiassa on jo päällä demografioiden kallistuessa yhä vahvemmin kohti nousevaa ikähaarukkaa. Kysynkin, miksi teknologia ei ole osa sote -ratkaisua.

Jälleenrakennus on paljon muutakin. Voisimmeko vihdoin tehdä sen paljon puhutun rakenneuudistuksen? Me tarvitsemme vähemmän hallintohimmeleitä, enemmän vaikuttavaa tekemistä ja siihen kannustamista. Uskaltaako sanoa, mutta työn verottamisesta pitäisi jo luopua.

Suomen historiassa jälleenrakennuksen aikaa seurasi rakennemuutoksen aika ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Historia opettaa, tehkäämme nyt samoin, uusilla pelimerkeillä ja paljosti oppineina.