Hellän dynaamisia kohtaamisia – eli kuinka onnistuin selviämään sosiaalisesti epämiellyttävistä tilanteista (vai onnistuinko?)
”Rakkaudellinen reflektiivisyys ihmeitä tekevänä ihmisyysvoimana.” Kuulin Esa Saarisen polveilevan verbaalisen tykityksen korvissani, hänen perustellessaan, kuinka ihmisten kohtaaminen voi tuottaa ainutlaatuisen kohottavia kokemuksia.
Olin seminaarissa ajattelemassa ajatteluani, mukavasti irti arjen askareista. Tavoitteenani oli pohtia omia mahdollisuuksiani kasvaa ihmisenä ja löytää sitä estäviä ajatusvinoumia.
Yksi elämääni kaventavista löydöistäni oli oma sosiaalinen kömpelyyteni, joka on usein johtanut minut epäsuotuisaan valoon kohtaamieni ihmisten silmissä. Pohdin, miksi annan niin usein itsestäni vetäytyvän, ylimielisen tai jopa töykeän kuvan? Päätin tuolloin parantaa tapani. Olin aiemmin kuitenkin keskittynyt vain epäonnistuneeseen käytökseeni, eli seuraustekijöihin, en niinkään varsinaiseen juurisyyhyn.
Epäonnistumisen pelko
Tunnustin itselleni, että juurisyy pieleen menneisiin kohtaamisiini (varsinkin uusien tuttavuuksien kanssa) oli epäonnistumisen pelko. Se johti ylireagoivaan ihmisten arviointiin, jopa tuomitsemiseen, pelkän ulkoisen habituksen perusteella.
(”..tuo on niin totinen ja huumorintajuton tyyppi, että en keksi mitään puhumista… ” tai ”tuo tuossa näyttää niin ylimieliselle, että se on takuulla ihan täysi kusipää, yritän vältellä sitä…”).
Suojatakseni itseäni epäonnistumiselta arvioin ja luokittelin ihmisiä negatiivisesti jo etukäteen. Vaikka olen omasta mielestäni positiivinen, ihmisystävällinen ja kiltti ihminen, niin täysin päinvastaisen mielikuvan antaminen muille ihmisille piinasi minua.
Jonkun piti muuttua.
Halusin ymmärtää, että kaikki hyvä syntyy kohtaamisista muiden ihmisten kanssa, ja sen, että kaikissa meissä on paljon enemmän hyvää kuin itse kenties uskomme.
”Jaettu kokemus voi olla ponnahduslauta uuden tason ajatuksille.” Tämä seminaarissa ääneen lausuttu totuus kaikui päässäni ja vaati ulostuloa.
Uusi oivallus mielessä marssin rinta kaarella seminaarisalista ulos tauolle . Olin täynnä tarmoa ja halua kokea uudenlaisten kohtaamisten riemu. Sitten joku koputti olkapäätäni sanoen: ”Hei Sakari!”
Menin lähes paniikkiin. Minä en ole Sakari!
(”…Sakari?!?… mitä minä teen? Sanonko olevani Sakari, vai pitäisikö minun sanoa, että hän on erehtynyt, ja siten nolata hänet? Niin tehdessäni tämä menee ihan pieleen. tästä tule todella vaikea tilanne…”).
Sanoin kuitenkin töksäyttäen: ”Ei, minä olen Petteri”. En oikein voinut muutakaan, koska nimeni luki nimilapussani suurilla tikkukirjaimilla.
”Niin, niin Petterihän se olikin. Muistatko kun teit meidän firmassa X töitä silloin joskus?”
(”…apua, en varmaan muista kaikkea, mutta sen tiedän, että en ole tehnyt siellä mitään. Hän on erehtynyt henkilöstä. Apua, mitä minä nyt sanon?…).
Otin vaistomaisesta askeleen taaksepäin. Näytin varmasti siltä, että haluan karata paikalta välittömästi
(…”en voi jatkaa hänen nolaamistaan. Tulisipa joku tuttu pelastamaan minut tästä kauheasta tilanteesta…”).
Pälyilin ympärilleni, mutta ketään tuttua ei näkynyt.
Mumisin hiljaisella äänellä, katsekontaktia vältellen, että ”juu, tässä iässä alkaa jo muisti pätkimään, kun en nyt ihan jaksa muistaa .”
(… senkin ääliö, etkö parempaa keksinyt? miten minä nyt pelastan tilanteen ja hänet nolaamasta itseään enempää…”).
Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi pois kääntyessään ”on se kyllä outoa, että et muista minua”.
Hän oli ihminen, jolla oli valtavan suuri ego, ja jota ympäröi noin kuuden metrin aura. Ymmärrän hyvin, että ihmiset muistavat ikuisesti hänet kerran kohdattuaan. Minä en ollut kuitenkaan yksi heistä. En onnistunut saamaan sanaa suustani ennen kuin hän oli löytänyt jo parempaa juttuseuraa.
Uusi oivallukseni ihmisten kohtaamisten ihanuudesta oli saanut heti kovan kolauksen.
Loppuviikon aikana pelkäsin tuon ihmisen kohtaamista niin paljon, että katselin aina ujona seinille hänen tullessa vastaan. Voin vain kuvitella, mitä hän minusta ajatteli.
Pohdin koko viikon tuota kohtaamista ja epäonnistuneen dialogin juurisyytä. En osannut käyttäytyä luonnollisesti pelätessäni hänen nolostumistaan ja omaa kyvyttömyyttäni kestää myötähäpeää.
Eroon ennakkoluuloista
Pieleen menneestä kohtaamisesta huolimatta jatkoin sinnikkäästi koko seminaarin ajan rikastuttavien kohtaamisten tiellä. Aika ajoin onnistuin jo melko hyvin. Huomasin, että luopumalla ennakkokäsityksistä ihmisten suhteen ja ajattelemalla, mitä hyvää muissa ihmisissä voi olla, tutustuminen ja kanssakäyminen oli helppoa ja antoisaa.
”Ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin mitä päälle päin näyttää”, sanoisi E. Saarinenkin tähän.
Seminaarin päätösillallisella eräs nuori nainen tuli juttelemaan minulle seisoskellessani baaritiskin läheisyydessä: ”Olen koko viikon miettinyt, että mistä me oikein tunnetaan. Mutta sitten tajusin, että sinähän olet se julkkis”.
Jälleen askel taakse, mutta juuri siinä kohdin oli baaripöytä ja olin lentää selälleni
(”…apua, se luulee minua joksikin toiseksi…).
En uskaltanut sanoa, että en minä ole mikään julkkis
(…vaatii rohkeutta tulla juttelemaan ihmiselle, jota ei tunne, joten en minä voi sanoa hänelle, että olet väärässä, olet erehtynyt…”).
Paniikin noustessa yritin takertua vanhaan strategiaani. Hassuttelin ja höpöttelin jotain täysin käsittämätöntä tyyliin: ”Niin, monihan miettii, onko tuo joku tuttu vai oliko se vain Alkon myyjä”
(… mitä minä oikein selitän? Kaivan itseäni yhä syvemmälle montun pohjalle. Miten pääsen pois? Paniikki nousee, kainalot hikoaa…kääk!”).
Näin lyhyen hetken ajan tyhjän katseen hänen silmissään ja sitä seuranneen vaivihkaisen poistumisen. Jälleen kerran tunsin itseni hölmöksi.
Huomasin olevani yhä pelkkä harjoittelija matkalla mieltä laajentaviin kohtaamisiin, joissa arvostavalla katseella ja hellän dynaamisella otteella saamme toinen toisistamme parhaat puolet esiin.
Päätin kuitenkin, että haluan muuttua ja oppia paremmaksi ihmiseksi. Ennakkoluulot, etukäteen tuomitsemiset ja typerät pakosuunnitelmat hätävalheineen pitää uskaltaa jättää pois.
Pyydän, että jos tapaat minut ja näet minun olevan taas eksyksissä ennakkoluulojeni kanssa, niin tartu kiinni. Varsinkin ennen kuin otan taka-askeleita karkuun. Sillä jos sillä hetkellä takanani on joku kontillaan, en lyö päätäni katuun.
Petteri Kilpinen
Aava Virta
liiketoimintajohtaja
Petterin suuri intohimo on ihmisen potentiaalin johtaminen, joko organisaation johtamisen tai itsensä johtamisen näkökulmasta. Hän yhdistää tuoreella tavalla yrityksen johtamisen, motivaation ja työssä jaksamisen sekä energisyyden. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat vuorovaikutustaidot ja kyky inspiroida ihmisiä. Petterillä on pitkä ja menestyksellinen ura toimitusjohtajana, ja sen lisäksi hän on valmentanut tuhansia yritysjohtaja ja esimiehiä sekä huippu-urheilijoita, Suomen mestareista olympiavoittajiin, niin Suomessa kuin maailmallakin.
Lisää vaikuttajalta Petteri Kilpinen
Lisää kategoriasta Johtaminen
