Armollisuuden osoittaminen on auttanut Rosa Nenosta käsittelemään häpeää – “Kohtaamalla häpeän emme riko vain oman elämämme rajoja, vaan mullistamme myös tulevia sukupolvia”

Bonfire

On kaunis päivä. puhuja, positiivisen psykologian kouluttaja ja tietokirjailija Rosa Nenonen istahtaa Pohjois-Esplanadilla sijaitsevan ravintola Strindbergin pöytään, vastapäätä minua. Hän on tunnetusti inhimillisyyden puolestapuhuja.

Pöytäliina on valkoinen ja asetelma huoliteltu. Rosa on aikeissa tilata lounaaksi salaatin, mutta valitsemani lohiannos näyttää ruokalistalla niin herkulliselta, että hän päättää tilata saman.

Armollinen valinta, joku sanoisi. Se onkin yksi tapaamisemme agendoista, puhua armollisuudesta. Sekä paljon muusta.

Rosan henkilökohtaisessa elämässä puhaltavat muutoksen tuulet. Toisinaan ne tuntuvat lempeänä henkäyksenä, mutta hetkittäin myös puhureina, jotka iskevät vasten kasvoja. Hän kertoo pohtivansa omia ratkaisuja muutokseen yleensä todella pitkäjänteisesti.

– Tapani on se, että käsittelen asioita todella pitkään, jonka jälkeen valintani taustalla on se, ettei ole muita mahdollisuuksia.

Keskustelumme kumpuaa heti syvään päätyyn. Oleellista on juurikin se, että tekee jonkun päätöksen, ja suostuu sen myötä muutoksen vietäväksi.

Rosa on lukenut useita tutkimuksia, jotka puoltavat ihmisten katuvan ennemmin tekemättömiä kuin tehtyjä päätöksiä. Päättämättömyys johtaa pitkäkestoisena henkiseen halvaantumiseen. Siihen, ettei enää usko siihen, että ylipäätään kykenee päättämään.

– En kadu elämässäni ainoatakaan tekemääni päätöstä. Olen onnellinen siitä, että pystyn seisomaan omilla jaloillani elämäni muutoskohdissa. Monet positiivisen psykologian kautta oppimani taidot, kuten itsemyötätunto ja kasvun mielenlaatu, ovat auttaneet minua, että uskallan tehdä muutoksia ja elää oman näköistä elämää.

Muutosta edeltää aina epävarmuus tulevasta

Rosa näkee, että isossa kuvassa muutoksen merkittävin haaste on se, että emme uskalla pysähtyä itsemme ja elämämme äärelle. Kiire on pakokeino todellisuudesta. Liian usein tarvitsemme jonkin ison kriisin, että meidän on pakko pysähtyä ja muuttaa elämämme suuntaa. Oli se sitten burnout, avioero tai yt-neuvottelut.

– Monet saattavat olla vuosia, jopa vuosikymmeniä tyytymättömiä omaan työhönsä tai parisuhteeseensa, mutta elävät silti autopilotilla, koska vaikeiden asioiden kohtaaminen on epämiellyttävää. Muutos on pelottavaa.

Rosa on läsnäoleva keskustelukumppani, hän katsoo puhuessaan silmiin. Aina aika ajoin heitämme puolin ja toisin kirjasuosituksia ilmoille, joita hän kirjaa muistiin puhelimeensa.

Rosa kertoo tutkimuksista, joiden mukaan ihmisen stressitaso on korkeampi silloin kun hän odottaa jotain, kuin silloin kun asia todella tapahtuu. Allekirjoitamme molemmat saman myös omaa elämää tutkaillessamme.

– Muutoksia ennen on yleensä aina epävarmuus, joka on pelottavaa.

Ulkoisen ja sisäisen motivaation ristiriita

Rosan oman elämän yksi merkittävin muutos tapahtui hänen ollessaan kuusitoistavuotias. Hän oli tuolloin äärimmäisen lahjakas ja kovaa harjoitteleva kilpavoimistelija. Lukuisat ympärillä olevat ihmiset tunnistivat hänen kykynsä ja osaltaan ajoivat eteenpäin. Ongelmana oli kuitenkin, että Rosa itse ei kokenut kilpavoimistelulla olevan syvempää merkitystä itselleen.

– En ymmärtänyt sitä, miksi minun pitäisi treenata näin paljon, jotta voisin olla Olympiakisoissa kymmenes. Se ei ollut minulle merkityksellistä.

Lopulta ulkoisen ja sisäisen motivaation ristiriita kasvoi sietämättömäksi. Herkässä iässä oleva Rosa marssi valmentajansa pakeille ja ilmoitti lopettavansa kilpailemisen. Vastaanotto oli tyrmäävä.

– Kun kerroin päätöksestäni valmentajalleni, hän ei enää puhunut minulle, eikä ole puhunut tähän päivään mennessä. Hän pettyi päätökseeni. Se kertoo osaltaan paljon siitä kulttuurista, joka vallitsi. Tämä tuntui pahalta ja tunsin, että olin pettänyt hänet, koska olimme treenanneet vuosia yhdessä.

Vaikka tapauksesta on aikaa jo kaksikymmentä vuotta, Rosan ääni ja kehonkieli paljastavat, että tuolloin konkretisoitunut muutos on edelleen prosessissa.

Tuo tapaus oli ensimmäinen kerta, kun nousin ulkopuolelta nousseita odotuksia vastaan. Lopettamispäätös vahvisti uskoa itseen. Ei ole mitään muuta reittiä, kuin uskaltaa toimia oman totuuden mukaan, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisi. Tärkein arvoni on rehellisyys niin itseä kuin muitakin ihmisiä kohtaan.

Häpeää voi paeta monin eri tavoin

Strindberg alkaa täyttyä hälinästä, ihmiset ovat valuneet lounaalle. Puheensorina kuvastaa osaltaan juuri päättynyttä kesälomaa. Useilla riittää energiaa. Tarjoilija tuo pöytään annoksemme. Uskon Rosan tehneen oikean valinnan, sillä lohiannos todellakin näyttää häpeilemättömän hyvältä.

Toivotamme hyvää ruokahalua toisillemme, mutta emme suinkaan pidä taukoa keskustelusta. Olemmehan sukeltamassa häpeän syövereihin. Usein niin väärin ymmärrettyyn ja moniulotteisesti ilmenevään tunnekokemukseen.

Rosa kokee häpeän olevan pohjimmiltaan sitä, ettei koe itseään riittäväksi. Häpeä on pelkoa siitä, ettemme ole tarpeeksi sitä tai tätä. Olemme liikaa tai liian vähän. Häpeä saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi ja virheellisiksi ja kuvittelemaan, ettemme ole koskaan tarpeeksi hyviä. Se saa meidät kyseenalaistamaan kyvykkyytemme, vaikka meillä olisi vahva koulutus ja vankat perusteet osaamisellemme.

– Häpeä näkyy myös työpaikalla monin tavoin esimerkiksi täydellisyyden tavoitteluna, kriittisyytenä, pätemisenä, perfektionismina, uupumuksena, hyökkäämisenä, miellyttämisenä, oikeassa olemisen tarpeena.

Rosalla häpeä näkyi, etenkin kilpavoimisteluaikoina, kohtuuttomana kriittisyytenä itseään kohtaan.

– Ajattelin, että kehittyäkseni minun tulee olla kriittinen. Sitten ymmärsin, että todellisuudessa asia on päinvastoin. Itseäni kohtaan osoittama armollisuus auttaa minua ja toimii turvaverkkona.

Rosa muistuttaa, että kilpavoimistelu itsessään on hyvin hierarkkinen ja kurinalaisuuteen perustuva laji. Sen harjoitteleminen perustuu monilta osin rääkkiin, jonka vain harvat kestävät. Rosa tietää, että useiden olympiavoittajienkin taustalta löytyy surullisia asioita sen suhteen, minkälaisen hinnan he ovat menestyksestään maksaneet.

– Kriittisyys itseäni kohtaan on rajoittanut tekemisiäni todella paljon. En ole uskaltanut tehdä asioita, olen pelännyt etten ole tarpeeksi hyvä. Myös muiden ajatuksia pelkää. Huijarisyndrooma on silti terveen ihmisen merkki.

Häpeän kohtaaminen rikkoo sukupolvien rajoja

Rosa on oppinut elämään häpeän ja kriittisyyden kanssa nimenomaan itselleen itsemyötätuntoa opettamalla. Hän ajattelee mielessään siten, että pyrkii aina ensin kokeilemaan jotain itseään kiehtovaa asiaa, ennen kuin päättää, osaako sitä vai ei.

– Pyrin tukemaan itseäni. Aina en koe tarpeen pistää itseäni rajoille. Usein silti kutkuttaa ajatus siitä, mitä minun on mahdollista tehdä ja saavuttaa, jos en pelkää. Koen, että kaiken takana on vapauden tarve. Se, että voin oppia tekemään omia valintoja.

Rosa näkee häpeän kohtaamisen merkityksen myös paljon suurempana ja laajempana kuin pelkästään itseensä kohdistuvana.

Kohtaamalla häpeän emme riko vain oman elämämme rajoja, vaan mullistamme myös tulevia sukupolvia. Merkityksellinen, antoisa elämä ei aina ole helppoa. Juuri ne, jotka etenevät autopilotilla saattavat elää helppoa elämää, mutta ei se välttämättä siltä tunnu. Häpeän kohtaaminen auttaa elämään antoisampaa elämää.

Poistumme Rosan kanssa Strindbergistä. Elokuinen Esplanadi kylpee auringon lämmössä. Siinä missä se hehkuu käsivarsille lämpöä, nousee sama tunne myös sisimpään käymämme keskustelun myötä.

Toden totta, itseään kohtaan on hyvä asettaa odotuksia, mutta tärkeämpää on antaa myös armollisuutta. Kuinka paljon vähemmän kokisimmekaan ihmisten uupumista eri työympäristöissä, jos oppisimme käsittelemään häpeää paremmin.

Sekä omaa että kollektiivista.

Teksti: Harri-Pekka Pietikäinen

Kuvat: Karoliina Jääskeläinen, Valoon Photography